Kuvauspäivä part 2: verta, kylmyyttä ja kyyneliä

Sanotaan että tämä päivä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Aloiteltiin hieman myöhässä aikataulusta, koska oli kommunikointiongelmia siitä kuka tuo kuvauksiin ketsuppia ja Piian piti vielä viime hetkellä käydä hakemassa sitä samalla kun mie yritin hikisesti peruutella autoa ulos ahtaasta tallista.

Miun auto on temppuillut tässä ihan erityisen paljon viime aikoina, kiitos pakkasten, ja tänäänkin saimme osaksemme ihanaa keskuslukituksen temppuilua. Lopputuloksena oli se, ettei takakontti aukea ollenkaan. (Luonnollisesti meidän kaikki muut kuvauskamat kameraa lukuunottamatta oli siellä ja on valitettavasti edelleen.)

Kädet jäässä.

Ulkona oli tosiaan ihan mielettömän kylmä ja yritettiin hoitaa kuvauksia mahdollisimman rivakasti pois alta. Tämäkin jäi utopistiseksi haaveeksi, sillä kamera päätti temppuilla juuri sopivasti kuvausten alkuvaiheessa. Zoomauksen jälkeen alkoi kuulua ihan järkyttävää surinaa ja hetken ajan kuviteltiin että koko kamera räjähtää käsiin. Otettiin virrat pois ja sama toistui vielä ainakin kerran ja kutsuttiin Jenna pois sillalta siltä varalta ettei voida enää kuvata.

Se oli ihan hyvä veto sillä heti kun Jenna pölähti paikalle kamera toimi taas kuin unelma. Ei kyllä edelleenkään tiedetä mikä sille tuli ja mistä tuommonen voi ylipäätään johtua, mutta parempi että kaikki taas toimii.

Kuvauksia jatkettiin kylmyydestä huolimatta siihen asti, kunnes Jenna onnistui pudottamaan taistelukohtausta varten varatun katanan sillalta alas jyrkän kiviseinämän päälle, josta sitä ei saa varmaankaan ennen kevättä. Että se siitä taistelukohtauksesta :D

Etsi kuvasta katana.

Päätettiin sitten lopetella kuvaukset noilta osin ja Jenna kirjoittaa tänään vaihtoehdon katanalle, jotta huomenna voidaan jatkaa kuvauksia siitä mihin tänään jäätiin.

Otettiin vielä loppuun kohtaus siitä mitä tapahtuu taistelun jälkeen, eli mie jouduin makaamaan hangessa ja sylkemään sitä ketsuppia. Vaikka ei kauan noiden kuvaaminen kestänytkään, ehdin kastua ihan läpikotaisin sen lisäksi että olin jo valmiiksi umpijäässä.

Siitä satunnaisesta ohikulkijasta tämä saattoi näyttää hieman kummalliselta.

Loppuun vielä rakas autoni päätti olla jumissa siinä kohdin mihin olin sen parkkeerannut, joten Jenna ja Piia joutuivat työntämään sen urhoollisesti takaisin tielle. Että tälläinen päivä tänään. Nyt voisi suosiolla valua vällyjen väliin, yrittää niistää päänsä tyhjäksi räästä ja varautua huomiseen koitokseen.

Tällä kertaa älysin jättää auton turvallisen välimatkan päähän,
mikä melkein osoittautui virheeksi.

P.S. Luvassa on kuulemma kylmempää säätä kuin tänään, että en tiedä pitäisikö nyt itkeä vai nauraa.